Milja Sarkola liikkuu kirjoittaessaan päiväkirjojen intiimin äänen ja teatterin kollektiivisen muodon välillä. Hän hakee tekstiin niukkuutta, jossa sanat eivät syö tunnetta, vaan antavat tilaa levottomuudelle, halulle ja vastarinnalle. Hänen ilmaisussaan henkilökohtainen ei jää koskaan pelkäksi tilitykseksi, vaan se on osa näyttämön rajoja koettelevaa muotoa. Sarkolan uusin näytelmä Förgät mig (Unohtakaa minut) kantaesitetään AMOS-näyttämöllä 3. joulukuuta.

Milja Sarkola tavoittelee Freudin ja Flaubertin, Norénin ja arjen omien repliikkien välimaastossa ilmaisumuotoa, joka tavoittaa yleisön tinkimättä kuitenkaan sisäisestä tarkkuudestaan. Hän pyrkii kokeelliseen ilmaisuun, joka on itsepintaisesti sekä henkilökohtaista että yleispätevää.

– Minusta tuntuu aina siltä, että useimmat asiat ovat vain liikaa.  

Näytelmäkirjailija Milja Sarkola on paininut tekstin niukkuuden kanssa koko ikänsä, niin päiväkirjoissaan kuin Teatterikorkeakoulussa. Kun hän alkoi kirjoittaa proosaa, suurimmaksi haasteeksi osoittautui kyky tuottaa lisää tekstiä, luoda pidempiä yhtenäisiä teoksia, saada sanat virtaamaan. Näytelmissä tilanteet muuttuvat nopeammin. Kohtaukset välähtävät esiin herkästi veistettyinä, mutta terävinä kuin salamanisku. 

– Muoto on oikea, kun saan kiinni sanoista kirjoittamatta niitä puhki tai kun tavoitan tunteen viemättä sitä paperille.

Lukijana Sarkola kertoo kiinnostuvansa kaikenlaisista teksteistä, myös aggressiivisen ilmaisuvoimaisista. Usein häntä kuitenkin viehättää tekstin näennäinen yksinkertaisuus ja lähes petollisen niukka pintataso, jonka alla kytevät vahvat voimat. Tavatessamme toteamme, että meitä molempia kiehtovat kirjailija Harry Salmenniemen virkkeet. Kuinka ne voivatkin olla niin yksinkertaisia ja samalla niin levottomuutta herättäviä ja koomisia?

 – Se johtuu runoilijasta hänen sisällään. Sama pätee Tuomas Timosen näytelmiin tai Jon Fossen kaltaisiin kirjailijoihin, hänen ilmavaan ilmaisuunsa. 

Kaipuu luoda esityksiä, joilla on kirjallista arvoa

Sarkola lukee paljon, useimmiten kuitenkin proosaa draaman sijaan – ja mieluummin 1900-luvun tuotantoa kuin vanhaa kirjallisuutta.

– Tämä on vähän noloa, mutta olen hyvin moderni ihminen. Minun kirjallinen sivistykseni alkaa jostakin1800-luvulta, suunnilleen Flaubertin, Dostojevskin ja Tšehovin ajasta. Ja tietysti Freudista, erityisesti hänen vaikutuksestaan kirjallisuuteen. Häneltä ei voi toki mitenkään välttyä.

Juuri halu tuottaa esityksiä, joilla on kirjallista arvoa, sai Sarkolan tarttumaan itsekin kynään. Hänen ensimmäinen näytelmänsä Perheenjäsen sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa vuonna 2011. Siinä tytär pystyy kohtaamaan isänsä ainoastaan näyttämöllä, koska heidän teatteriperheessään julkinen on korvannut yksityisen. Tytär huutaa omalle lapselleen, ettei hän kykene olemaan vain kotona, vaan hänen täytyy saada työskennellä. Autofiktiivisen muotonsa vuoksi Perheenjäsen oli suomalaisella teatterikentällä uraauurtava teos, täynnä latautunutta tarkkanäköisyyttä.

”Kokeellista valtavirtaa”

Ennen esikoisnäytelmänsä kirjoittamista Sarkola oli jo ohjannut useita muiden tekemiä näytelmätekstejä ja työskennellyt tanssipainotteisissa esityksissä nykytanssin keskuksen Zodiakin koreografien kanssa. Hän huomasi kuitenkin väsyvänsä pian käsitteellisiin lähestymistapoihin.

– En halunnut tuottaa tekstiä improvisaation keinoin. Tahdoin nostaa sen korkeammalle.

Ajatus teatterin olemuksesta muotoutui Milja Sarkolan mielessä jo lapsuudessa hänen isänsä johtaman Lilla Teaternin 1980-luvun ohjelmiston kautta. Tuleva näytelmäkirjailija pääsi jo varhain tutustumaan moniin teatterimuotoihin – revyistä tragedioihin, farsseihin ja klassikoihin. Niitä kaikkia yhdisti tietty yhteinen sävy, joka oli sekoitus suoruutta ja katsojan kunnioittamista. Sarkola oppi jo tuolloin, että teatteri on tuhoon tuomittu ilman yleisöään, myös taloudellisesti.

– Teatterikorkeakoulussa suhde yleisöön muuttui paljon etäisemmäksi. Itse haluan todella tavoittaa yleisön, sillä mielestäni teatteri tapahtuu juuri yleisön ja tekijöiden kohtaamisessa.

Sarkola kuvaa teatteri-ihannettaan ”kokeelliseksi valtavirraksi”. Hän haluaa tavoitella yleisöä, mutta samalla myös venyttää merkityksiä ja tehdä jotakin uutta. Juuri nämä hetket ovat hänen mielestään teatterisalissa puhuttelevia. 

Sarkola kirjoittaa näytelmänsä sillä ajatuksella, että hän myös ohjaa ne itse. Vaikka ohjaaminen voi joskus olla kollektiivistakin, hän itse kuitenkin vaalii tekstin tarkimmin tekstin etua, sillä näytelmät perustuvat hänen omiin havaintoihinsa ja omaelämäkerralliseen materiaaliin. Arkaa sisäistä kokemusta pitää kuunnella herkällä korvalla.

– Haluan kuvata henkilökohtaista tarkasti, ja sellaista on vaikea tehdä kollektiivisesti. Se on samalla syy siihen, että kirjoitan nykyään myös proosaa. Sellainen tekstityyppi saattaa palvella itseäni paremmin. 

Psykologia on aina kiehtonut Sarkolaa

Onko mikään liian yksityistä näyttämölle?

– Ilmaisen asian mieluummin niin, että työ on siinä tapauksessa keskeneräinen. Taideteoksella on aina tietty muoto, joka tällöin vielä puuttuu. Jos kirjoitan itsestäni, en ajattele, että tätä ei voi käyttää, vaan että tämä on vielä kesken.   

Psykologia ja psykiatria ovat aina kiehtoneet Sarkolaa. Kysymys ”miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat” on vaivannut häntä lapsesta asti, ja elämä omana itsenä on aina ollut syvän huolen leimaamaa. Hän muistelee erästä matkaansa Mongoliaan:

– Siellä me sitten olimme, vuorilla kaukana sivistyksestä ja kaikesta tutusta. Yhtäkkiä meidän keskenämme puhkesi riita, ja samassa mieleni täytti oivallus: itseäni en voi paeta. Seisoin maailman laidalla, mutta olin silti sama ihminen ja minulla oli samat ongelmat kuin kotonakin. Se oli uskomattoman turhauttavaa. 

Sen oivaltaminen, ettei ole ihmisenä lainkaan sellainen kuin haluaisi olla, johti näytelmään Jotain toista, joka esitettiin Q-teatterissa vuonna 2015. Näytelmän pariskunnan halut ja käyttäytyminen ovat kangistuneet kaavoihinsa. Himoa ja läheisyyttä on vaikea sovittaa yhteen. Fantasia jostakusta tuntemattomasta pusikossa on helpompi kohdata kuin oma kumppani ja hänen seksuaalisuutensa – jälkimmäinen kun tuo mukanaan sekä vastuuta että kiusallisia hetkiä.

Eikö elämä parisuhteessa sovi kaikille?

Tuon esille ajatuksen siitä, että parisuhde pakottaa usein ihmisen havaitsemaan itsessään ikäviä puolia, kun taas ystävien ja tuttavien seurassa on helpompaa ylläpitää ihanteellista minäkuvaa.

– Se on ihan totta. Siksi nautinkin niin paljon ystävyydestä. 

Mutta jos joku päättää elää yksin, onko kyse siitä, että pelko saa hänet suojelemaan itseään vai eikö elämä parisuhteessa yksinkertaisesti vain sovi kaikille? Sarkola aikoo käsitellä juuri tätä kysymystä seuraavassa näytelmässään Förgät mig (Unohtakaa minut), joka saa ensi-iltansa Svenska Teaternissa joulukuussa 2025. Se perustuu tositapaukseen, jossa salanimeä ”Gunnel” käyttävä henkilö elää ilman intiimejä ihmissuhteita ja perhettä. Hän myös haluaa tulla unohdetuksi kuolemansa jälkeen. 

Kyseinen henkilö otti itse yhteyttä Sarkolaan ja ehdotti aihetta näytelmän teemaksi. Hän ei tarjonnut itseään osaksi näytelmää, mutta vähitellen näyttämöllepano muotoutui siihen suuntaan ja näytelmä alkoi saada dokumentaarisia muotoja. Sarkola lähetti kysymyksiä sähköpostitse, ja ”Gunnel” vastasi niihin tekstimuodossa. Nyt tämä viestienvaihto nähdään osana esitystä. Dramaturgia ja sisällön koostumus ovat näytelmäkirjailijan kynästä, mutta haastateltavan vastaukset toistetaan paikoin lähes sanasta sanaan. Näyttämöllä haastateltavaa esittää näyttelijä Anna Hultin.

 En vielä tiedä, miten ratkaisen läsnäoloni näyttämöllä

Tulevan näytelmän synty havainnollistaa ”Gunnelin” kaltaisen henkilön sisäistä ja kenties tiedostamatonta kahtiajakoa. Toisaalta hänellä on voimakas halu tulla unohdetuksi, mutta samalla esiin murtautuu tätä ajatusta vastustava minän varjopuoli. Kaikki unohdetut ihmiset eivät vain näe näyttämöllä esitystä omasta elämästään.

Työn edetessä myös haastateltavan innostus alkoi kasvaa. Hän kertoi jo odottavansa Sarkolan kysymyksiä, koska ne pakottivat hänet pohtimaan elämäänsä, ehkä ensimmäistä kertaa.

– Otin keskustelussa vastaanpanijan roolin. Se tuli minulta aika luonnostaan. Päällisin puolin tarkasteltunahan ”Gunnel” on tehnyt kaiken järjestelmällisesti juuri toisin kuin minä. Ei lapsia, ei kumppania, ei terapiaa, ei läheisiä suhteita lapsuudenperheeseen.  

Dokumentaarisuus on Sarkolalle uusi työmuoto

Vaikka näytelmäkirjailija onkin haastattelussa lähinnä vastaanpanija, Sarkola itse ei ole täysin varma, mitä mieltä hän on asiasta.

– En tiedä myöskään vielä, miten ratkaisen oman läsnäoloni näyttämöllä. Se voi mennä helposti pieleen. Näytelmässä on tärkeää tehdä näkyväksi dokumentaarinen työprosessi, ei näytelmäkirjailijaa hahmona.

Vaikka dokumentaarisuus on Sarkolalle uusi työmuoto, dialogi on aina ollut sekä hänen näytelmiensä että romaaniensa keskiössä. Hänen vuonna 2024 ilmestyneessä toisessa romaanissaan Psykiatrini terapeuttinen keskustelu muodostaa taustan, jota vasten sukupuolisuhteita kuvataan. Fantasia porvarillisesta heteroseksuaalisesta elämästä tiivistyy vanhemman miespsykiatrin hahmossa. Lukija kutsutaan kuuntelemaan salaa lääkärin kuvitteellisia keskusteluja vaimonsa ja ystäviensä kanssa, ja sanottu paljastaa todennäköisesti enemmän potilaasta kuin fantasian kohteesta. 

Sukupuolikysymys nousee esiin myös, kun Sarkola ja minä kiistelemme hieman Lars Norénista. Olemme molemmat erittäin ihastuneita hänen teoksiinsa, niiden analyyttiseen dialogiin ja tarkkuuteen. Tekstin ulkopuolisesta maailmasta emme ole aivan yhtä samanmielisiä. Minulle miespuolinen ohjaajanero on abstrakti olento, jonka en anna häiritä itseäni, ainakaan tietoisesti. Sarkola puolestaan sanoo polttavansa päreensä perusteellisesti pienestäkin viittauksesta miestaiteilijakulttiin. 

En tunne itse samanlaista kiukkua, mutta se johtuu luultavasti siitä, että koen olevani lähempänä kirjallisuutta kuin teatteria. Siinä maailmassa ihminen on eri tavalla yksin.  

– Se on ihan totta. Minun tuntemani kiukku on suoraa seurausta siitä, mitä olen itse nähnyt ja kuullut kentällä. Kuka tahansa voi havaita, että naisen kynä voi olla aivan yhtä terävä kuin miehen, mutta silti jokin teatterin kollektiivisessa muodossa näyttää johtavan siihen, että siellä hakeudutaan messiaanisen hahmon jalkojen juureen. Joka tapauksessa se toistuu yhä uudelleen. Ja jostain ”oudosta” syystä suurin osa teatterinjohtajista sattuu olemaan miehiä, ja sattuu myös olemaan niin, että suurten näyttämöiden teoksia ohjaavat miehet.

Johtajuudessa on kyse siitä, mitä tilalla halutaan tehdä

Viime kädessä Sarkolan mukaan on kyse siitä, millaista johtajuutta haluamme. Hän korostaa, että kyse ei ole ainoastaan sukupuolesta, vaikka perinteisesti miehille ja naisille tyypillisiksi ajatellut piirteet voidaankin erottaa kysymyksenasettelussa. Tältä osin hän näkee nuorempien sukupolvien ajattelun mullistuneen merkittävästi. Sarkola itse on koulutettu sellaisen ohjaajan rooliin, jolle on tärkeää säilyttää auktoriteetti – tietää kaikki eikä kysellä. 

– Loppujen lopuksi johtajuudessa on kyse siitä, mitä käytössä olevalla tilalla halutaan tehdä. Mitä odotamme esitykseltä? Haemmeko eheää ekstaasia vai haluammeko tehdä jotakin pehmeämpää, kaksijakoisempaa? 

Joukkoilmiöissä on aina jotakin hieman kaameaa, eikö vain? Teatterisalin hysteerisessä naurussa voi piillä joukkolynkkauksen siemenet. Ilmassa on silloin samanlaista ennalta arvaamattomuutta.

– Kyllä vain. Koen todennäköisesti vastakin ratkaisematonta ristiriitaa teatterin niiden muotojen kanssa, joka houkuttelevat esiin joukkopsykoosin kaltaisia ilmiöitä.

—

• Milja Sarkolaa haastatteli Rakel Similä. Haastattelu on tehty Gesellius Stiftelse -säätiön tuella. Artikkeli on julkaistu 21.8.2025 verkkosivustolla Tinfo.fi. Svenska Teatern on saanut luvan artikkelin julkaisuun. Suomennos: Anneli Miljard.