Änglagårdissa Fanny ja Zac saapuvat kylään, johon kukaan ei heitä halua. Sannah Nedergård tunnistaa sekä epäluulon että yhteishengen. Missä kulkee raja tarkkailtavana olemisen ja nähdyksi tulemisen välillä?

Ihminen on laumaeläin, mikä paljastuu käytännössä heti, kun avaamme suumme. Kyse ei ole vain sanojen konkreettisesta merkityksestä vaan ennen kaikkea siitä, miltä kuulostamme: murteesta ja slangista, fraseerauksesta ja intonaatiosta. Taustamme, ympäristömme ja toivomme yhteenkuuluvuudesta heijastuvat niissä. Useimmiten se tapahtuu tahattomasti: kuljemme läpi elämän ja puhumme niin kuin puhumme, emmekä edes huomaa, miten ulkoiset olosuhteet muovaavat kieltämme. Vapauden edellytys on, ettei omaa puhetapaansa tarvitse tietoisesti vahtia tai tukahduttaa.

Ellei sitten ole näyttelijä. Silloin oma ääni on työkalu, jolla loihditaan esiin rinnakkaisia todellisuuksia. Mutta tarkkana saa olla:

”Sannah, aina kun olet lavalla Jakobin kanssa, alat puhua vähän liikaa murretta!”

Pohjanmaalla syntynyt ja kasvanut Sannah Nedergård muistelee huvittuneena ohjaaja Maria Lundströmin kommenttia musikaali Änglagårdin harjoitusten alkuvaiheessa. Murre tarttuu.

Fanny ja Zac edustaa suurkaupungin pahimpia

– Pidän äärimmäisen kiinnostavana, miten erilaiselta ihminen kuulostaa riippuen siitä, kenen kanssa hän puhuu. Kun äitini soittaa, vaihdan saman tien yleiskielisestä suomenruotsista murteeseen.

Änglagårdissa Nedergårdin roolihahmo on säkenöivä outolintu Fanny, jonka tunnusmerkiksi on muodostunut lähes ikoninen kapinallistyyli. Verenpunaisen huulipunan, mustan nahkatakin ja sähäkän moottoripyörän vastapainona on aurinkoinen persoona. Maailmaa nähnyt Fanny on karismaattinen, mutta samalla nöyrä ja huomattavan kiltti. Tämän kaksijakoisuuden Nedergård haluaa tuoda esiin rivien välistä.

– Kun tutustuu uusiin ihmisiin, kuulo on hyvin tärkeä aisti. Vaikka ihmiset sanoisivatkin, että kaikki on hyvin, heidän äänensä voi viestiä jotain muuta. Uskon vakaasti, että äänestä kuulee onko ihminen yksinäinen, epävarma tai aggressiivinen. Olen miettinyt sitä, miltä Fanny kuulostaa, ja halunnut tutkia, miten ääneen vaikuttaa se, että ihminen on eloisa ja iloinen.

Yksi Änglagårdin keskeisistä kysymyksistä on, kykeneekö uhatuksi itsensä tunteva yhteisö kohtaamaan pelkonsa tuntematonta kohtaan. Kylässä, johon Fanny ja hänen kumppaninsa Zac (Mikko Kauppila) saapuvat näytelmän alussa, pariskunta edustaa suurkaupungin pahimpia puolia. Fannyn sukusiteet paikkakunnalle koetaan lähes loukkauksena, kuten myös se, että hän on perimässä seudun kartanon. Kielteiset reaktiot ovat refleksinomaisia, mikä tekee kaikesta rationaalisesta keskustelusta vaikeaa. Ja onko hyljeksityn ylipäätään mahdollista järkeillä tiensä hyväksyntään?

Änglagårdin moraalipaniikki ei ole yksipuolista

Kertomus pienen kylän ja kahden tulokkaan kohtaamisesta tarttuu alati ajankohtaiseen teemaan. Mutta kun vastaavia konflikteja kuvataan taiteessa, suljettu yhteisö saa usein kantaakseen roolin pahuuden symbolina. Tv-sarja Twin Peaks, Shirley Jacksonin novelli Arpajaiset ja Monika Fagerholmin romaani Kuka tappoi bambin? ovat vain muutamia esimerkkejä teoksista, joissa pikkukaupungin kiillotettu julkisivu paljastuu tekopyhäksi kulissiksi. Änglagårdissa suhtautuminen on armollisempi. Sannah Nedergård näkee musikaalin toiveikkaan sävyn loogisena seurauksena roolihahmojen välisestä vuorovaikutuksesta:

– Näytelmän henkilöt toimivat orgaanisen massan lailla. Kylä käyttäytyy kuin solu ja hylkii kaikkea vierasta. Mutta jonkin ajan kuluttua osapuolet sopeutuvat toisiinsa ja sulautuvat yhteen. Änglagårdissa on hienoa siinä tapahtuva eräänlainen osmoosi. Konfliktin ratkaisu ei ole Fannyn muuttuminen, eikä aiemmin niin ilkeiden kyläläisten yhtäkkinen oivallus, jonka seurauksena he muuttuvat kilteiksi. Kaikkihan vaikuttavat toisiinsa.

Änglagårdin moraalipaniikki ei ole yksipuolista. Nedergård uskoo, että Fannyn on vaikea käsittää, että on olemassa ihmisiä, joiden on lähtökohtaisesti mahdotonta hyväksyä erilaisuutta. Fannylle on shokki huomata olevansa yhtäkkiä paikassa, jossa on oltava tietynlainen sopiakseen joukkoon.

– Uskon, että useimmat ovat kokeneet tämänkaltaisen konfliktin molemmat puolet. Tulen melko pieneltä paikkakunnalta, joten asetelma on minulle tuttu. Jos joku erottuu liikaa, aletaan juoruilla. On valitettavan helppoa osoitella sormella ja tarkkailla muita: oletteko huomanneet, hän käy joka päivä samassa paikassa täsmälleen samaan aikaan… eipä taida olla kaikki muumit laaksossa! Mutta minusta pienessä kylässä voi myös tulla nähdyksi. Pienillä paikkakunnilla yhteenkuuluvuus ja inhimillinen kontakti toimivat paljon paremmin kuin suurissa kaupungeissa. Kun teemme pienistä paikkakunnista karikatyyrejä, unohdamme helposti, että kylässä ihmiset tukevat toisiaan aivan uskomattomalla tavalla. Jos joku osaa laulaa, hänelle halutaan järjestää tilaisuuksia esiintyä, ja jos joku on tehnyt tai keksinyt jotain, se on saatava myyntiin kyläkauppaan…

Huonot kokemukset ovat kehityksen edellytys

Hyperindividualistisessa nykyajassamme itsekeskeisyys sekoittuu helposti itsekunnioitukseen, Nedergård arvelee. Jatkuva keskittyminen siihen, mitä itse haluaa ja miltä itsestä tuntuu, ei jätä paljon tilaa toisten kuuntelemiselle.

– Ajatus siitä, että meidän pitäisi saada tehdä niin kuin haluamme, että se olisi jonkinlainen oikeus, johtaa siihen, että päätöksiä tehdään kanssaihmisiä huomioimatta. Sopeutumisessa ei välttämättä ole mitään pahaa. Jotta ihmisen voi kohdata, on tultava toista vastaan. Jossain määrin uskon, että huonot kokemukset ovat kehityksen edellytys. Se on totta: kivulla puhkeevat nuput, niin kuin sanotaan.

Karin Boyen vuoden 1935 runon kuuluisaa aloitussäettä on siteerattu ahkerasti Änglagårdin harjoituksissa.

– Se on erittäin osuva sitaatti. Kliseeksi se on muuttunut juuri siksi, että se ilmaisee totuuden.

Teksti: Helen Korpak