Pennittömästä maalaispojasta varakkaaksi taidemesenaatiksi – Amos Andersonin elämää voi hyvästä syystä kutsua tuhkimotarinaksi. Omana aikanaan Anderson oli menestynyt liikemies, mutta jälkipolvet muistavat hänet ennen kaikkea hänen panoksestaan kulttuurin hyväksi. Mutta mistä Andersonin avokätisyys taidemesenaattina oikeastaan sai alkunsa? Marjatta Grenman on toiminut pitkään oppaana Andersonin aikoinaan omistamassa Söderlångvikin kartanossa Kemiönsaarella, ja Gunilla Hemming on uuden Amos A -näytelmän käsikirjoittaja. Nyt he kertovat, mikä sai Amos Andersonin kiinnostumaan taiteista.

On helppoa saada käsitys Amos Andersonin esteettisestä mausta: riittää, kun tutustuu hänen entisiin koteihinsa Helsingin Yrjönkadulla ja Söderlångvikin kartanossa Kemiönsaarella. Molemmat rakennukset toimivat nykyään museoina. Ne muodostavat yhdessä komean muistomerkin miehelle, joka käänsi mielellään katseensa kohti menneisyyttä ja rakasti koristeellisia koukeroita.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Andersonin komeissa kodeissa oli suloisessa sekamelskassa kustavilaisia huonekaluja, kullattuja empiretyylisiä peilejä, renessanssiajan Madonna-maalauksia, pieniä saksalaisia posliinifiguriineja, kristallikruunuja, tummasävyisiä maisemamaalauksia sekä suomalaista taidetta 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Kaiken kruunaavat antiikista mallinsa ottaneet pilarit ja naishahmoiset pylväät. Tätä kaikkea voisi kutsua konservatiiviseksi kitschiksi, ellei Andersonin kokoelmaa leimaisi niin ilmeinen vakavuus. Se voi olla sekalainen, mutta ei sekava.

Amosta ei kiinnostanut, olivatko esineet aitoja vai eivät

Marjatta Grenman on toiminut oppaana Söderlångvikin kartanossa jo neljännesvuosisadan ajan ja tuntee talon ja sen sisustuksen kuin omat taskunsa.

– Amos piti kullasta ja krumeluurista, eikä esineiden tarvinnut olla aitoja miellyttääkseen häntä, Grenman kertoo

– Häntä ei häirinnyt lainkaan, jos vanhantyylinen huonekalu olikin tosiasiassa äskettäin tehty jäljennös.

Tärkeintä oli, että esine näytti hyvältä. Henkilökohtaisissa hankinnoissaan Anderson oli virkistävän vähässä määrin snobi. Vaikka hän oli läpeensä liikemies, hän ei ostanut kuvataidetta sijoitusmielessä ja toivoen sille arvonnousua. Hän ei myöskään keskittynyt mihinkään tiettyyn tyylisuuntaan tai taiteilijaan, kuten varakkailla taidekeräilijöillä oli usein tapana toimia.

– Olen ymmärtänyt, että taideasiantuntijoiden mielestä Amosin kokoelma oli liian eklestinen, oman maun mukainen. Hän näyttää valinneen taideteoksia niiden aiheen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella, vaikka tällaisten seikkojen ei pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä, kun arvioidaan taiteen laatua, sanoo kirjailija Gunilla Hemming, joka on vastikään käsikirjoittanut näytelmän Amos A.

– Amos Anderson osti esineitä, jotka olivat hänen mielestään mukavan näköisiä, ja sehän on täysin ymmärrettävä lähtökohta. Meidän on vain hyväksyttävä, ettei Amoksen maku ollut aina kovin hyvä. Mutta hän osti myös tiettyjen taiteilijoiden teoksia ihan vain tukeakseen heitä. Ehkä hän vain suhtautui taidehankintoihinsa kaiken kaikkiaan aika rennosti.

Euroopan varakkaat miehet antoivat Amokselle inspiraatiota

Keskeinen osa Andersonin elämäntarinaa on se, että hänen lähtökohtansa olivat vaatimattomat ja että hän oli niin kutsuttu ”self-made-man”. Marjatta Grenman näkee hänen laajan ja aktiivisen kulttuuritoimintansa olevan osa tätä huikeaa luokkaretkeä.

– Amos seurasi hyvin tarkasti, millä tavoin eurooppalaiset varakkaat miehet elivät ja mitä he omistivat, ja otti heistä mallia. Asiaan kuului, että varakkaalla miehellä oli sekä maalaiskartano että hieno kaupunkikoti, että hän harrasti taiteita ja kävi kutsuilla, pukeutui tietyllä tavalla, matkusti, luki tietynlaista kirjallisuutta, kävi oopperassa… Se oli yleisesti hyväksytty elämäntapa. Tekemällä kaiken tämän Amos tuli otetuksi vakavasti. Hänet hyväksyttiin niissä sosiaalisissa piireissä, joihin hän halusi kuulua.

Lapsuuden kulttuuriset vaikutteet ja hengelliset jäljet

Myös Gunilla Hemming vahvistaa kulttuurisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen aseman välisen yhteyden, mutta korostaa, että Andersonia ajoi myös aito halu osallistua hänen elinaikanaan tapahtuneeseen Suomen kansalliseen rakentamistyöhön.

– Nämähän eivät toki sulje pois toisiaan. Ihminen voi olla kiinnostunut jostakin asiasta ja samalla tiedostaa, että sen avulla voi pönkittää omaa mainettaan ja asemaansa. Anderson osallistui innokkaasti niin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin talouteen, kuvataiteisiin, teatteriin, uskontoon… Hänellä oli sormensa pelissä vähän kaikessa. Mutta hän halusi myös olla merkkihenkilö ja saada kiitosta ponnisteluistaan. Kerrotaankin, että hän teki lahjoituksiaan nimettömänä, mutta piti samalla visusti huolen siitä, että varmasti tiedettiin, kuka lahjoituksen takana oli.

Andersonin suurimpiin mainetekoihin kulttuurin saralla kuuluivat merkittävät lahjoitukset Svenska Teaternille, Helsingin Taidehallille ja Villa Lantelle Roomassa sekä Konstsamfundet-säätiön perustaminen, jolle hän myös testamenttasi koko omaisuutensa. Nykyään se ylläpitää muun muassa kansainvälisesti tunnettua Amos Rex -museota. Ja huolimatta siitä, että suurilla lahjoituksilla oli myös laskelmoiva puolensa, Grenman korostaa, että Andersonin suhde taiteisiin oli todellinen ja syvälle juurtunut.

Amoksen oma kappeli

Anderson kävi vain neljä vuotta kansakoulua lapsuutensa Kemiössä, mutta hänen opettajansa Adèle Weman ja Nils-Oskar Jansson olivat tulisieluisia kulttuurin ystäviä. Weman oli opettajan työnsä ohella myös kirjailija, ja Jansson perusti Kemiöön Sagalundin kotiseutumuseon. Marjatta Grenman uskoo, että molemmat opettajat kannustivat Andersonia, ja että hän oli teini-ikäisenä mukana paikallisessa nuorisoteatterissa juuri heidän ansiostaan.

– Lisäksi Amos Andersonin isä oli kirkkoneuvoston jäsen, ja perhe kävi sunnuntaisin kirkossa. Musiikin ja hengellisyyden arvostus kumpuaa luultavasti näistä kokemuksista. Kun Amos pääsi myöhemmin stipendin avulla opiskelemaan Saksaan Göttingeniin, hän saattoi nähdä upeita kirkkoja täynnä kullan kimallusta, lyijylasi-ikkunoita ja Madonna-maalauksia. Se varmastikin jätti häneen jälkensä.

Myöhemmin Anderson tuki muun muassa Naantalin kirkon ja Turun tuomiokirkon kunnostusta sekä rahoitti kuorokilpailuja. Lisäksi hän ideoi ja tuotti 1920-luvun alussa kiertävän näytelmän langenneesta nunnasta. Hän rakensi myös kotiinsa Yrjönkadulle pienen kappelin, jossa oli omat urut.

”Hän rakensi imagoaan huolellisesti.”

– Hän oli aika siveellinen ihminen, joka ei päästänyt muita lähelleen, Hemming kertoo. ”

– Samalla hän halusi kuitenkin olla ihmisten parissa ja huomion keskipisteenä.”

Grenman on samaa mieltä siitä, että Amos Anderson oli moniulotteinen ihminen, joka oli samaan aikaan sekä seurallinen että yksinäinen. Hän tiivistää Andersonin ”ilmiöksi nimeltä Amos”, joka loi mielikuvaa itsestään huolellisesti ja muista riippumatta. Nimenomaan taiteille omistautumalla hän varmisti, että hänet muistettaisiin vielä kauan kuolemansa jälkeenkin.

Amos A -näytelmän ensi-ilta on 4.9 Svenska Teaternilla