Vaatimattomista oloista lähtenyt Amos Anderson rakensi Suomen suurimman kustannus- ja painoalan konsernin. Lahjakas yritysjohtaja osasi nähdä, mihin yhteiskunta on menossa ja uskalsi tarttua tilaisuuksiin. Mutta toiko rikkaus ikuiselle pelurille myös onnen? Syksyllä Svenska Teatern tuo estradille Andersonin poikkeuksellisen polun köyhästä nuorukaisesta yksinäiseksi miljonääriksi. 

Bisnesnero. Pörssipeluri ja grynderi. Kansanedustaja. Päätoimittaja. Taidemesenaatti. Suomen rikkain poikamies. Todellinen selfmade man. Patruuna.

Amos Andersoniin (1878-1961) voi liittää hengästyttävän määrän erilaisia kiteytyksiä, mutta hämmästyttävä on hänen elämäntyönsäkin.

Vaatimattomista oloista lähtenyt Anderson kasvatti 1900-luvun ensivuosikymmeninä nopeasti bisnesimperiumin, johon kuuluivat Suomen ensimmäinen mainostoimisto, Pohjoismaiden suurin kivipaino, sanomalehtiä ja kustantamoita, toinen toistaan komeampia kivitaloja, tuhti siivu Stockmannin osakkeita ja paljon muuta omaisuutta. 

Valtaa ja verkostoja kartuttivat myös RKP:n kansanedustajan ja Hufvudstadsbladetin päätoimittajan tehtävät ja luottamustoimet esimerkiksi vakuutusyhtiö Kalevan ja Sammon hallinnoissa. 

Miksi Helsinkiin tyhjätaskuna saapunut kemiöläisnuorukainen menestyi niin hyvin?  

”Anderson pystyi näkemään horisontin yli, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Lisäksi hänellä oli ilmeinen kyky tarttua tilaisuuksiin”, pohtii Konstsamfundetin toimitusjohtaja Stefan Björkman.

Aivan erityisen vaikutuksen Björkmaniin on tehnyt Andersonin taito luovia mitä erilaisimmissa ympäristöissä: Anderson aloitti bisnesuransa Suomen suurruhtinaskunnassa, kasvatti yrityksiään kahden maailmansodan aikana ja johti niitä vielä Kekkosen Suomessa. 

Rohkeita kauppoja velkavivulla

Alkusysäyksen liikemiesuralle antoi työ vakuutusaktuaarina. Alan koulutusta oli 1900-luvun alussa tarjolla niukasti, joten Anderson haki oppia Saksasta ja Englannista ja imi samalla muitakin bisnestaitoja. 

Pian Anderson päätti perustaa ensimmäisen yrityksensä, vakuutusalan uutisiin keskittyvän Försäkrings Tidskriftin, joka sai nopeasti seurakseen talouslehti Mercatorin. 

Berliinissä Anderson oli myös oivaltanut, että mainokset ovat lehtien todellinen rahasampo, joten seuraavaksi vuorossa oli mainostoimiston perustaminen. 

Siemenet aikansa suurimmaksi kasvavalle kustannus- ja painoalan konsernille oli nyt kylvetty. 

Anderson vaurastui vauhdilla

Kun ensimmäisen maailmansodan melskeissä kaupan tuli paljon huonosti kannattavia painotaloja, Anderson ymmärsi hetkensä jälleen koittaneen. Vuonna 1916 hän otti kylmäpäisesti 24 yksittäistä lainaa ja osti kilpailijoitaan pois markkinoilta ja sai samalla haltuunsa arvokkaita tontteja ja kiinteistöjä Helsingin nykyisestä ydinkeskustasta. 

Eipä aikaakaan, kun sodan kiihdyttämä inflaatio rouskutti velkaa ripeästi pienemmäksi – ja Anderson vaurastui vauhdilla. 

”Anderson oli vakuutusalalla oppinut, miten vakuuksia ja velkaa voi hyödyntää. Vaikka Amos käytti paljon velkavipua, hän osasi tehdä sen kohtuullisen kontrolloidusti”, sanoo Björkman ja arvelee, että inflaation kanssa liikemiehellä oli myös onnea matkassa. 

Wallenbergit esikuvana

Kaukokatseisuudesta kertoo myös päätös ostaa painotalojen paperivarastot ääriään myöten täyteen ennen toisen maailmansodan syttymistä. Näin konsernin lehdet saattoivat ilmestyä normaalisti, ja painettavaksi tuli myös paljon valtion painotuotteita, kun kilpailijat kärvistelivät paperipulassa. 

Anderson olikin yritysjohtajana Björkmanin mukaan ikuinen peluri, joka neuvotteli itselleen hyviä diilejä jopa silloin, kun hän lahjoitti avokätisesti rahaa tieteen ja taiteen tukemiseen. Anderson saattoi käyttää valtaansa toisinaan hyvin häikäilemättömästikin, mutta koki itse rakentavansa parempaa Suomea, bättre Finland.

Rohkeutta bisnesmiehen erilaisiin afääreihin antoivat ulkomailta löytyneet esikuvat, kuten ruotsalaiset Wallenbergit.

Poliitikkona Anderson oli sen sijaan varovaisempi, eikä ottanut kansanedustajana tai HBL:n päätoimittajana vahvasti kantaa esimerkiksi IKL:n, AKS:n ja Lapuan liikkeen äärioikeistolaisia voimia vastaan. 

”Kyllä hän varmasti pyrki vähän suojelemaan bisnesintressejään”, Björkman arvioi. 

Yksinäinen miljonääri 

Tänä päivänä Andersonin nimi tunnetaan erityisesti Amos Rex -taidemuseosta ja Konstsamfundetista, jonka perheettömäksi jäänyt Anderson perusti jo eläessään. Suomenruotsalaista kulttuuria ja taiteita ja tieteitä tukevan säätiön varallisuus on kasvanut jo yli 700 miljoonaan euroon. 

Vaikka Anderson liehui näkyvästi Helsingin ja Tukholman seurapiireissä ja varaus antoi hänelle monenlaisia mahdollisuuksia, Björkman arvelee Andersonin olleen pohjimmiltaan hyvin yksinäinen ihminen. 

Vähävarainen lapsuus, iloton koti ja läheisten mielenterveysongelmat ja alkoholismi olivat jättäneet jonkinlaisen alemmuudentunteen, joka sai Andersonin janoamaan loputtomasti lisää menestystä ja tunnustusta. 

”Amoksen luotettujen piiri oli todella pieni. Hän pelasi korttinsa aina hyvin lähellä rintaa”, Björkman miettii. 

Henkilöhistoriansa mollisointujen vuoksi Anderson vaikutti toisaalta ymmärtävän ihmisten mielenliikkeitä paremmin kuin useimmat aikansa valtaa pitävistä.

”Hän ei yritysjohtajana toiminut exelit edellä”, Björkman kertoo.

Voimaa Andersonille antoivat taiteet ja teatteri, joita hän harrasti intohimoisesti koko elämänsä ajan. Myös uskonto oli niin tärkeä osa elämää, että hän rakennutti Yrjönkadun asuntoonsa jopa oman kappelin.

Valtavasti henkistä voimaa

Syksyllä Amos Andersonin tarinaan voi tutustua ensikertaa myös näyttämöllä, kun Amos A -uutuusnäytelmä saa syyskuussa ensi-iltansa Svenska Teaternissa. Gunilla Hemmingin käsikirjoittaman näytelmän ohjaa Kari Heiskanen.

Heiskasta Andersonin moniulotteisuus kiehtoo. 

”Anderson onnistui varmasti olemaan usein oikea mies, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Mutta hän osasi myös johtaa yrityksiään uskomattoman taitavasti, mikä ei olisi onnistunut ilman valtavaa määrää energiaa ja henkistä voimaa.” 

Amos A sopii Svenska Teaternin lavalle paremmin kuin hyvin, sillä Anderson tuki 1930-luvulla merkittävästi teatterin restaurointitöitä ja ohjasi talossa myös useita näytelmiä. 

Teksti: Hanna Säntti