Marius von Mayenburgin Nattland on älykäs musta komedia. Kun sain tekstin teatterilta luettavaksi, tuntui sen tekeminen heti kiinnostavalta haasteelta. Suomessa tehdään ensiksikin hyvin vähän saksalaisia nykynäytelmiä ja vähän näytelmiä, jotka ovat poliittisia. Mayenburg kirjoittaa Nattlandissa politiikan näyttämölle yksilöiden kautta. Nattland ei väitä tietävänsä poliittisia vastauksia tai ota kantaa suuntaan eikä toiseen, vaan enemmänkin kysyy ajankohtaisia kysymyksiä. Se on keskustelu inhimillisyydestä, se on pelikenttä, jossa saksalaisen teatterin keinoin testaillaan puhumista vaikeista asioista ja se on asioiden kärjistämistä. 

Nattlandissa kiinnostuin tekstin rytmistä ja teatterillisuudesta. Rakastan Mayenburgin tapaa leikkiä fiktiivisellä tarinalla avaten kerrontatapaa välillä yleisölle käyttäen kertojatekstiä. Tämä toimii loistavasti minun tavassani tehdä teatteria. Olen valmistunut Zürichin taideyliopistosta ohjaajaksi vuonna 2025 ja asun edelleen Sveitsissä. Työskentelen sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. Mielestäni omassa estetiikassani on enemmän vaikutteita saksalaisesta kuin ehkä suomalaisesta teatterista. Olen nähnyt myös minulle merkittävimmät esitykset saksankielisellä kielialueella. Näistä syistä Mayenburgin saksatyylisen tekstin ohjaaminen tuntuu myös kodikkaalta.  

Mayenburgin Nattland on ennen kaikkea puhenäytelmä, mutta olen tuonut oman kädenjälkeni esitykseen videon, fyysisen liikkeen ja koirahahmojen kautta. Miettiessäni näytelmän estetiikkaa, minulle nousi vahva mielikuva saksanpaimenkoirista. Se alkoi vahvistua monesta suunnasta ja lopulta päädyimme lisäämään teokseen koirahahmot. Koirahahmot edustavat minulle ennen kaikkea rakenteellista rasismia, jota yhteiskunnassa on monessa kerroksessa. Huomasin koirateeman lävistävän jo suunnitteluvaiheessa niin luonnollisesti koko tematiikan ja tekstin, että siitä tuli minulle tärkeä osa ohjaustani.  

Kävimme kesällä 2026 kuvaamassa Wienissä Ruprechtskircheä. Mayenburgin tekstissä ei ole näyttämöllä mieshahmoa, joka Hitlerin maalamassa taulussa on ja, joka meillä syttyy eloon kirkon kautta. Minulle oikean kirkon tuominen osaksi teosta, tuntui tarpeelliselta ja kiinnostavalta. Se tuo minulle esityksen todellisuuteen ja muistuttaa, että kirkko on oikeasti olemassa ja on ollut jo vuosisatoja. Minulle oikean kirkon näyttäminen tuo myös muuten fiktiivisiin henkilöihin syvyyttä. Videokerronta osana näyttämöä on minulle tyypillinen osa teatteriestetiikkaani. Video ei kuitenkaan ikinä kiinnosta minua videona, vaan ainoastaan sisällöllisenä elementtinä. Nattlandissa minun videosuunnittelussani videon merkitys on zoomata sisään ja ulos. Sitä kautta näkyväksi saadaan isän tyhjä asunto yläkerrassa, mutta myös koirien maailma ja Wien. Se on tila, joka avaa oven todellisuuteen.  

Anna-Maria Lipponen

Ohjaaja

Anna-Maria Lipponen

Ohjaaja, videosuunnittelu

Tinja Salmi

Lavastus ja pukusuunnittelu

Tuomas Honkanen

Valosuunnittelu

Johanna Puuperä

Äänisuunnittelu ja musiikki

Maria Karhu

Maskeeraussunnittelu

Sonia Haga

Evamaria

Sophia Heikkilä

Judith

Patrick Henriksen

Philipp

Anna Hultin

Nicola

Mitja Sirén

Fabian

Niklas Åkerfelt

Kahl

Hellen Willberg

Luise (esintyy videolla)

Klaus Huhle

Isä Wienissä (esiintyy videolla)

Kuten moni meistä jo tietääkin, Adolf Hitler haaveili nuoruudessaan taiteilijan urasta ennen kuin hänen haaveensa ottivat synkemmän käänteen ja muuttuivat koko maailmaa piinaavaksi painajaiseksi. 

18-vuotiaana Hitler matkusti kotikaupungistaan Linzistä Wieniin hakeakseen kaupungin taideakatemiaan. Jo kouluvuosina hänen opettajansa olivat panneet merkille hänen taipumuksensa piirtämiseen, mutta taideakatemiaan häntä ei silti hyväksytty. Pääsykoetöitä pidettiin riittämättöminä ja etenkin hänen kykyä kuvata ihmisiä vajaavaisena. Sen sijaan hänellä nähtiin olevan taipumuksia arkkitehtuuriin.  

Vuotta myöhemmin, äitinsä kuoleman jälkeen – hänen isänsä oli menehtynyt jo aiemmin – Hitler asettui pysyvästi Wieniin. Alkuun hän eli perinnöllään ja haki uudelleen taideakatemiaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Jo Linzissä, teini-ikäisenä, hän imi itseensä vaikutteita saksalaisesta nationalismista. Hitler ihaili suuresti Richard Wagnerin musiikkia ja vaipui harhakuvitelmiin Saksan historiasta ja suuruudesta. Wienin monikielisessä ja -kulttuurisessa ympäristössä hän alkoi ylenkatsoa kaikkea sitä, mitä piti saksalaiselle kulttuurille vieraana. Kaupungissa, jossa juutalaisvihalla oli jo pitkät perinteet ja vahva poliittinen jalansija, hänen antisemitisminsä mitä ilmeisimmin radikalisoitui.  

Hitlerin taidetta pidetään yleisesti jäykkänä ja elottomana: teknisesti hän ei ollut aivan heikko, mutta teoksista puuttuu omintakeinen tyyli ja taiteellinen näkemys. Silti Hitlerin taide herättää synkällä tavalla kiinnostusta. Teoksille on markkinansa, ja yksittäisiä teoksia on myyty jopa yli 100 000 euron hintaan.  
 

Ote ohjaaja Anna-Maria Lipposen ja näyttelijä Klaus Huhlen (s. 1956) sähköpostikirjeenvaihdosta. Saksassa syntynyt ja nykyisin Wienissä asuva Huhle on mukana esityksessä videolla.

ANNA
Hei Klaus, mitä kuuluu sinulle Wieniin?

Olen ajatellut viime viikkoina paljon tämän esityksen yhtä pääteemaa – saksalaista syyllisyyttä. Aloin miettiä, että onko se oikeasti saksalaisia ihmisiä koskettava asia, vai onko se enemmän yhteiskunnallinen ilmiö?

Huomaan, että politiikassa, ainakin minun perspektiivistäni, kun seuraan vähän saksalaisia uutisia, mutta pääasiassa sveitsiläisiä ja suomalaisia, niin tällä hetkellä passiivis-aktiivisena aiheena pyörii päivästä toiseen Saksan tämänhetkinen Israel-politiikka. Nyt kärjistän, mutta minulle heijastuu kaikesta jokin sellainen voimattomuus ja uskalluksen puute mennä eteenpäin holokaustin jälkeisestä syyllisyydestä. Tai näin ainakin Suomessa tulkitaan asiaa. Miten sinä ajattelet tätä asiaa saksalaisesta näkökulmasta, saksalainenhan sinä olet syntyjäsi, vaikka asutkin Wienissä. Tuskin kukaan voi kiistää sitä tosiasiaa, että Israel tekee tälläkin hetkellä kansanmurhaa ja toistaa samaa kuin mitä juutalaiset kokivat Hitlerin aikana. Mutta miksi tämä asia on edelleen niin vaikea Saksalle? Kuinka kauan pitää tuntea olevansa kansakuntana syyllinen ja sitä kautta mahdollistaa sitten taas seuraavaa kansanmurhaa?

KLAUS

Asuessani Saksassa minulla ei ollut mitenkään tiiviitä kontakteja parlamentaarikkoihin. On tietenkin poikkeuksia. Pidin henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia reaktioita holokaustiin aina hyvin pinnallisina. Tietoisuus kansanmurhasta ja sen laajuudesta pitää sisällään myös huomattavan määrän inhoa rikoksen tekijöitä kohtaan ja arjessa näkyvää solidariteettia niitä ystäviä ja omaisia kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan kansanmurhan kauheudet.
En näe mitään hyötyä juutalaisten tai palestiinalaisten yleistämisestä. Israelissa on kautta aikojen osoitettu mieltä Israelin imperialistista politiikkaa ja siihen liittyvää murhaamista vastaan. Ja se jatkuu edelleen.
Se ettei Saksan nykyinen liittovaltiohallitus juurikaan osoita solidariteettia Israelin mielenosoittajia kohtaan, johtuu taloudellisista siteistä Israeliin ja laajemmin Lähi-idän politiikkaan.
Mutta Vasemmistossa, Vihreissä ja osissa Saksan sosiaalidemokraattista puoluetta on paljon kontakteja Netanyahun hallitusta vastustavaan protestiliikkeeseen. Holokaustin historialla on tässä kontekstissa pienempi rooli kuin EU-politiikan ylimielisyydellä Lähi-Idässä ja sen pitkäaikaisella tuella Yhdysvaltojen Lähi-Idän politiikkaa ja palestiinalaisten kansanmurhaa kohtaan, niin Gazassa kuin Länsirannalla. En näe mitään tiettyä “saksalaista” asennetta teemaan, pikemminkin poliittisen ja taloudellisen kannanoton. Suomessakaan asiat eivät taida olla paremmin. Kansalaisuuteen perustuvat yleistykset eivät ole tätä päivää, eivätkä osu keskustelun ytimeen. Minä uskon, että paluu kansalliseen on harhapolku, mikä on valitettavasti jo nyt johtanut moneen sotaan, tietämättömyyteen ja tuhoon.

ANNA

Mayenburg on kirjoittanut Nattlandissa paljon vaikenemisen kulttuurista. Me suomalaiset tiedetään siitä paljon. Mutta vaikka suomalaiset ovat hyviä vaikenemaan, niin samalla asioista puhutaan suoraan, kun puhutaan. Olen kuullut monesti sanottavan, että tutustumisvaiheessa, tai small talkina, saksalaisten kanssa ei saa missään tapauksessa puhua uskonnosta, politiikasta, eikä ainakaan holokaustista. En tiedä, mikä neuvo suomalaisten suhteen on, mutta mä mietin, että mun ajatusmaailmassa ainut tapa ratkoa isoja ongelmia maailmassa, on kohdata niitä, puhua niistä, mennä kohti uutta ja pelottavaa ja tutustua toisiin ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaansa ja yrittää ymmärtää sellaista, joka voi olla itselle joskus vaikeaakin.

KLAUS

Koska saksalaiset ovat niin erilaisia, suosittelen lähestymään keskustelua ennakkoluulottomasti. Ennakkoluuloista ei myöskään ole mitään hyötyä, kun käydään dialogia oikeiston kannattajien kanssa.
Oikeiston johtohahmoja pitää sen sijaan julkisesti kyseenalaistaa ja kerta toisensa jälkeen muistuttaa, ettei heillä näytä olevan muita ideoita jaettavanaan kuin valheita, tuhoa ja vastenmielistä valheellista voimaa.

ANNA

Tuntuu, että nykypäivänä mennään paljon juuri vastakkaiseen suuntaan ja turvaan omaan kuplaan. Mietin, että kun oikeistopopulistien ja oikeistoradikaalien nousu on edelleen kiihtymässä ympäri Eurooppaa ja myös Saksassa AfD:n kannatus nousee, niin eikö juuri nyt tarvittaisi kommunikaatiota, kertomuksia ihmisistä? Eikö juuri nyt pitäisi puhua holokaustista, ihmisten kohtaloista toisen maailman sodan aikana, kertoa tarinoita, jotka koskettavat, ja saada ihmiset tuntemaan? Harva rupeaa kasvissyöjäksi jauhelihapaketin takia, mutta kun tapaa sen eläimen, joka siihen pakettiin on joutunut tai joutumassa, niin kyllä se yleensä erilaisia tunteita herättää. Ainakin potentiaalisesti. On helppoa piiloutua termien ja yleistyksien taakse: holokausti, keskitysleiri – kaikki se oli silloin, eihän se meitä enää kosketa – ja samalla se kaikki tapahtuu jatkumona edelleen. Eikö just nyt pitäisi puhua näistä asioista rehellisesti? Mitä sinä ajattelet tästä?

KLAUS

Koen vastarintaan liittyvän kommunikaation ja siitä kumpuavat selkeät kannanotot hyvin rikastuttavina ja ne tuottavat minulle hyvin paljon iloa. Samalla vastarinta on aina ollut määritelmältään hyvin laaja. Ehkä vasemmistolaiselle humanismille tarvitaan osuvampi nimitys. Oikeisto on iskulauseillaan lyönyt vahvasti läpi kannattajiensa parissa. Kaikki patriotismi johtaa ennemmin tai myöhemmin sotaan, mikä istunee hyvin nykyiseen uutiskuvaan. Valheet ja sodan kaunisteleminen ovat osa oikeiston logistiikkaa. Kansanmurha, rasismi, isänmaallisuus ja patriarkkaatti kulkevat käsi kädessä ja herättävät heti tunteita. Se vahvistaa vastarintaa oikeistoasemia kohtaan ja tuottaa iloa ja merkitystä.

ANNA
Mikä on sun kokemus elämässä, onko sun pitänyt vaieta näistä asioista? Tai onko yhteiskunta kasvattanut sut vaikenemaan?

KLAUS

Kunnes täytin 30, en juuri kyennyt puhumaan sodasta isäni kanssa. Ystävilläni oli sama tilanne. Ymmärsin lopulta, että kyse on jonkinlaisesta vaikenemisen sopimuksesta rikoksen tekijöiden kesken, eikä henkilökohtaisesta ongelmasta minun ja riittämättömän isäni välillä.
21-vuotiaasta olen asunut erilaisissa yhteisöllisissä asumiskollektiiveissa. Tällä hetkellä Wohnprojekt Wienissä. Olette lämpimästi tervetulleita vierailulle. Työskentelen myös teatterin ja elokuvan parissa joko freelancerina tai yhteisöjen kautta. Julkinen tila on minulle hyvin tärkeä. Se täytyy pitää elävänä.

ANNA

Entä tunnetko sä syyllisyyttä siitä mitä Saksan historiassa on tapahtunut?

KLAUS

En tunne. Tai ehkä vähän. Ainakin koen koko ajan, että minun pitää ottaa kantaa ja minulla pitää olla mielipide asioista.

ANNA

Sitten vielä lopuksi – teatteria kun ollaan kuitenkin tekemässä, yksi kysymys Nachtlandista: Kun luit Mayenburgin alkuperäisen tekstin, miten sä kuvailisit sitä ihmiskuvaa, jonka Mayenburg on tähän kirjoittanut?

KLAUS

Se on jakautunut. Edelleen. Aineelliset asiat ja jatkuva puhe niiden ympärillä vievät toisaalta tilaa hetkiltä, jotka tuottavat todellista onnea, ja toisaalta häiritsevät niissä syntyviä keskusteluja. Mayenburgia kiinnostaa yksityinen, henkilökohtaiset perhesiteet ja niiden suojeleminen, vaikka mitään suojeltavaa ei olisikaan. Mutta tässäkin pätee se, että yksityinen on poliittista. Niin on myös Mayenburg. Jakautunut.

ANNA

Sä et ole nähnyt vielä mitään meidän versiosta näyttämöllä, mutta mitä toivoisit näkeväsi näyttämöllä minun ohjauksessani?

KLAUS

Että teette päätöksiä, joiden kanssa joudutte painimaan. Näytelmä on täynnä eksistentiaalisia kysymyksiä. Myös harhailuni läpi Wienin oli täynnä jatkuvaa, levotonta kyseenalaistamista. Ja tunteesta ”Jos olet yksin, sinut voidaan nujertaa”.